Olen aikaisemminkin puhunut yksinäisyydestä. Siitä, kuinka ihminen tarvitsee toista ihmistä selvitäkseen elämän poluista. Olen ehkä tulossa vanhaksi, kun mietin näitä asioita useammin. Ja olenhan minä - vaikka kuinka en haluaisi :)
Minulla on se tilanne, että äitini asuu eri paikkakunnalla. Yksin. Kaikki me kolme lasta olemme muuttanut eri paikkakunnalle. Välimatka ei ole paha, mutta kuitenkin ottaa aikansa. Tämä ei ole vaivannut tai tuntunut suurelta tähän asti. Näemme vähintään kerran kuukaudessa ja soittelemme sitäkin enemmän. Se on varmasti enemmän kuin monella. Nyt kuitenkin äitini joutui jalkaleikkaukseen ja yhtäkkiä tämä välimatka tuntuu kolme kertaa pidemmältä kuin normaalisti. Kuinka nyt toivoisinkin, että voisin vain käydä kurkkaamassa töiden jälkeen, että hän on saanut ruokaa kaapista ja saanut vaihdettua vaatteet. Nyt se täytyy suunnitella erikseen, sopia lastenhoito miehen kanssa koko illaksi ja ajaa yöllä takaisin kotiin, jotta kerkeää takaisin töihin seuraavana aamuna. Näin kuitenkin varmasti on pakko tehdä joinakin päivinä, koska huoli on kova. Onneksi kohta on pieni talviloma ja osan lomasta voin hoitaa äitiäni pahimmin vaiheen ohi.
Tulppaani on kuin ihminen. Pärjää yksinkin, mutta jos vieressä on toinen, tukeutuvat he toisiinsa.
Mia
